Meidän seiskaluokkalainen pyysi tekemään hänelle villasukat.
Kaikki entiset on käyneet pieniksi.
Näitä neuloessa mietin miten äkkiä se pieni, kämmenelle mahtunut jalka on kasvanut paljon suuremmaksi kuin omani. Koko poikakin jo äitiä päätä pidempi.
Tuolla se huitelee harrastuksissa ja omissa menoissaan. Välillä käy kotona tekemässä läksyjä, syömässä paketillisen paahtoleipää ja nukkumassa. Ehkä täyttää tiskikoneen kun käsken ja siivoaa huoneensa. Kovin niukasti vastailee kun kuulumisia kyselen. Ehkä ne murkut on sellaisia.
Äiti vaan ei vielä haluaisi myöntää että sen pieni rakas poika pärjää jo ilman kokoaikaista huolehtimista.
Silti se ihan selvästi tykkää kun ohimennen sen päätä vähän silitän.
Kumpa siitä kasvaisi onnellinen aikuinen...
Näinhän sen elämän kuuluukin mennä, mutta silti tunnen haikeutta. Ei niiden vuosien ihan niin nopeaan tarvitsisi kulua..
Kuitenkin, olen niin ylpeä tuosta fiksusta ja reippaasta, rakkaasta 14-votiaastani:)
Mielelläni neulon sille suuremmat villasukat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti